Kahdeskymmenesensimmäinen askel

29.8.2010 klo 23.55

Olin tänään Halikossa tunnin, en pystynyt enempään.  Juttelin äitini kanssa, pidin kädestä ja kuvasin 15 minuuttia videota mutta...en voi enää näyttää sitä. Olin viikon myöhässä.
Tuho on laajentunut.
Matkallaan Karinakodissa ja Liedossa äitini kunto on romahtanut täysin.
Helvetti, olen niin raivoissani, murheellinen ja tunteiden ryöpyssä, etten pysty kirjoittamaan järkevästi.
Koetan kirjoittaa kuitenkin laillisuuden rajoissa.
-
Kävin myöhemmin äitini kotona ja...eikö siellä ollutkin Liedon kunnan lasku jo odottamassa, osoitettuna Kaisa Puusalle hänen asuntoonsa.
Inhimillisesti ottaen tuo oli liikaa, tunsin itseni ja Kaisan häväistyksi .
Vaikka kunta on toimittanut--- äitini kierroksellaan kohti kuolemaa---- taas seuraavaan paikkaan, menevät laskut tästä toiminnasta suoraan Kaisan vanhaan kotiin, ikäänkuin jokin mystinen henki materialisoituisi siellä maksamaan laskut.
-
Äitini  jaksoi juuri ja juuri kirjoittaa valtakirjaan nimensä. Jospa pankki nyt antaisi minun maksaa äitini sairaalalaskut äitini tililtä.
-
Lähtiessäni pois Halikosta, äitini tuli käsikynkässäni ovelle mukaan. Hänen silmissään oli kauhu, tuska ja ahdistus, kun hän sopersi heikolla äänelle: "Jorma vie mut täältä nyt kotiin jo.
Enkä minä voinut ottaa häntä mukaan, vaan läksin pois ja itkin kuin pieni lapsi matkalla alas ne portaat joissa HES sairaankuljetus hänet päästi kaatumaan. Helvetti....Helvetti....... helvetti....
-
Kuvasin nuo portaat noustessani niitä ja laitan videon tänne huomenna, "hyväkuntoinen kävelevä potilas" HES:in mukaan, jäi murheen ja tuskan murtamana ja sekavana osastolle.
-
Mutta....
Keskustelin Halikon osastolla äitini omahoitajan kanssa pitkään.
Hyvä! Äitini on siellä turvassa ja häntä hoidetaan hellästi.
Näille ihmisille, siinä sairaalassa lämmin kiitos. Voisipa hän kuolla Halikkoon, mutta luultavasti hänet raastetaan vielä jonnekin.
-
Kuinka kauan vielä?
Jospa voisin auttaa sinut isän luo, jonne jo niin haluat.
Pieni harmaatukkainen äitini. Mutta tässä maassa sinut survotaan läpi kärsimysten putken,
jotta päättäjät pääsisivät uudestaan eduskuntaan, sillä eihän tuskaisen ihmisen armollisesta kuolemasta sovi edes puhua.
Miten suunnaton olisi helpotus meille, jotka täällä vieläolemme, jos tietäisimme, että riittävän sairaina ja halutessamme pääsisimme pois maailmasta kevyesti leijuen. Mutta ei,----- tämä meille pakotettu kirkon ja poliitikkojen ansa on kuljettava tuskasta kirkuen loppuun saakka...siten kuin muut -kuin kärsijä haluaa.

Kaksi vuotta sitten,-- kun syöpä alkoi levitä---- sovimme äitini kanssa, että teen hänen viimeisistä ajoistaan kirjan tai www sivuston, sain siihen hänen kirjallisen lupansa. Kävimme keskusteluja kokemuksen jakamisen tarpeellisuudesta ja muiston jäämisestä tänne  elävien maailmaan. Nyt en kokemuksieni jälkeen enää  tiedä kannattaako tällaiseen maailmaan mitään jättää.

Tarkoitukseni oli antaa hänen puhua kaikille Teille tänään, mutta se ei enää onnistu.

Istumme videon takia vastakkain, pidän häntä kädestä ja pöydällä on isäni hänelle antamat kaksi nallea.

Kun kerron pojistani, äitini lyyhistyy hiukan ja itkee. Ja minä katson omaa tervettä kättäni äitini lämpimässä kädessä.

Muistojen vyöry on läpitunkeva, äitini lämmin käsi ohjaamassa minua marjametsällä hyvin pienenä.

-

Ja kohta, huomenna, ensi kuussa, ensi vuonna, viiden vuoden päästä minä itse katson kuolemankauhu silmissäni, kun joku pojistani tutkii minua ahdistus silmissään ja  lähtee pois syöpäisen äijän huoneesta kohti huumaavaa elämää. Ei kauaa enää siihenkään!

-

Kuvan/kuvien ja tekstien tai tekstin osien lainaaminen, downloading, jälkikäyttö tai linkitys ym. ehdottomasti ja täysin kielletty! Mitään osaa tai kokonaisuutta blogista ei saa julkaista ilman Jore Puusan kirjallista ja henkilökohtaisesti allekirjoitettua lupaa missään mediassa tässä tai muussa maassa.